Kodit muuttuivat eräänlaisiksi hybriditiloiksi, joissa työpäivän lomassa kuorittiin perunoita ja tehtiin kollegoiden ja tiimin kanssa vuosisuunnitelmia. Ensimmäinen puolikas vuosi meni uutuudenviehätyksessä hommia huolettomasti paiskien. Paineltiin vain eteenpäin, eikä mietitty turhia. Vielä vuosi sitten keväällä toimistolle raahautuminen tuntui rangaistukselta ja raskaalta – olihan minullakin olohuoneessa mukavista mukavin sohva, jossa istuin läppärin kanssa luurit korvissa aamusta iltaan hyvässä tunnelmassa. Koronan tuoksinassa ehdin hommata pari pientä chihuahuaa, jotka lämmittivät mukavasti jaloissa Teamsin pauhatessa. Meikkivoidetta tai ripsiväriä ei oltu kaivettu esille moniin viikkoihin, ja aloin muistuttaa päivä päivältä enemmän aitan seinästä revittyä maalaisemäntää, vaikka ollaankin töissä kotimaisen vakuutusyhtiön sähäkässä myyntiorganisaatiossa.
Talven pimeydessä se sitten iski! Hirveä ikävä omaa tiimiä, kollegoita ja jopa omaa pomoa. Olisin antanut mitä vain, jos olisin saanut vaikka edes pienen, tylsän palautteen ihan mistä aiheesta tahansa. Kunhan sen olisi vain saanut livenä. Toivoin enemmän kuin ikinä, että olisipa kiva nähdä kollegaa, päästä nauramaan, juttelemaan ja sparraamaan. Työ oli muuttunut erinäisten suoritteiden tiirailuksi ja taulukoiden värkkäilyksi. Läheteltiin sähköposteja ja Teams-viestejä eikä enää pysytty kärryillä, missä mikäkin viesti oli tai olikohan jokainen sopukka tietokoneen uumenista tullut luettua.
Meidän sosiaalisten eläinten, myyjien perusoikeutta; tarvetta verkostoitua ja tavata uusia ihmisiä, oli loukattu. Alkoi eräänlainen väsytystaistelu. Korona vastaan Sini. Hommat sujuivat rutiinilla, mutta innostus ja mahdollisuus kohdata aidosti ihmistä katosi. Vastuuntuntoisena ihmisenä painelin enteriä, soitin kännykkä kuumana yhteistyökumppaneille ja hoitelin kaiken asianmukaisesti. Paras asia työssäni, ihmiset, olivat nyt jossain laajakaistojen päässä ja päivittäiset tärkeät hetket, jolloin saa nauraa ja ilakoida omassa porukassa, olivat poissa.
Onneksi vuosi vaihtui ja meille pääkaupunkiseudulle satoi hirveät määrät lunta. Etätyöapatia vaihtui talonyhtiön lumisotaan, jossa annettiin kilpaa palautetta meille hallituksen jäsenille siitä, miksi huoltoyhtiö ei ole aurannut pihaa, vaikka lähes koko naapurusto istuikin aamusta asunnoissaan nakutellen koneitaan. Saatiin uudenlaista haastetta varhaisiin aamuihin, kun huumorin siivittämänä kolattiin lunta pienellä porukalla kädet ruvella. Saatiin siis keskustella ja nauraa yhdessä – pientä helpotusta arkeen. Nyt työtkin taas sujuivat. Sosiaalinen eläin oli löytänyt lumisodasta tavan verkostoitua!
Talvesta selvittiin kevääseen jollain konstilla ja nyt on jo melkein kesä. Meillä Turvassa myös pääkaupunkiseudun toimistot avattiin vapun jälkeen. On alkanut uusi ajanjakso ja ollaan saatu tavata jo monen tiimiläisen kanssa. Tuntuu, että mikään ei nyt ole tärkeämpää, kuin ihmiset ja yhdessäolo, siinä määrin, kun se on mahdollista. Sydän sykkyrällä katson omien toimistojen porukkaa ja mietin – olen taas kotona. Turvassa. Tästäkin kummallisesta vuodesta siis selvittiin!
Kuluvalla viikolla en ole ollut päivääkään etätöissä, vaikka monitoimisohva vaihtui sähköpöytään työhuoneessa. Kyseinen pöytä toimii nyt pyykkien viikkausalustana ja näin se saakin hetken olla. Ihmiset ovat tärkeimpiä ja toimisto kutsuu. Hymyile, olet Turvassa!
Oikein ihanaa kesää kaikille. Taas mennään!