Kaksi tuhkapäivää aurinkoisessa Falsterbossa olivat ruotsin kielen taitoni kannalta käänteentekeviä. Oivalsin, kuinka hienoa on, että minulle on joku osannut kouluaikana myydä liudan kielivaihtoehtoja. Kahdessa päivässä ei uutta kieltä opi, mutta vanhoja oppeja ehtii kaivaa käyttöön. Kiitos pakkoruotsin, tvångssvenskan, päätin kokeilla, miten sillä pärjään.
Minkä tahansa vieraan kielen alkeidenkin opiskelu voi parhaimmillaan tuoda tullessaan hymyjä ja avata ovia vähän syvemmälle asioihin ja paikkoihin, mihin ummikkona ei edes uskaltaisi kurkistaa.
Jaakko Lähteenmaan kolumni (HS 25.2.) nosti mieleeni tapahtuman, jolloin käsitin, että olen opiskellut ruotsia yli kymmenen vuotta, enkä käytä sitä lähes ollenkaan.
Lähteenmaa kirjoittaa osuvasti:
”Ruotsin kielen opetusta perustellaan yleensä sillä, että kyse on toisesta kotimaisesta kielestä, jonka opiskelu edistää Suomen historian ja kulttuurin tuntemusta. Lisäksi useisiin julkishallinnon tehtäviin vaaditaan virkamiesruotsi.
Myyntipuhe on huono, sillä harva teini haaveilee elämänurasta kunnanvirastossa. Kotimaan historia ja kulttuuri eivät nekään välttämättä ole teinien mielessä päällimmäisinä. Jos vielä asustaa seudulla, missä ruotsinkielisiin ikätovereihin harvemmin törmää, voi motivaatio opiskeluun olla vähäistä.”
Myynnin ja markkinoinnin ammattilaisia tarvittaisiin myös yhteiskunnallisen toiminnan tavoitteiden ja tekemisten viestimisessä kansalaisille. Instituutiot voisivat myydä hyvät tarkoituksensa osuvammin, ihmiseltä ihmiselle.
Ei riitä, että viestintävelvollisuus on hoidettu, vaan tärkeintä on myydä asia kohderyhmälle oikein. Kannattaisiko päättäjien kilauttaa myynnin ja markkinoinnin ammattilaiselle? Myyntipuhe on ratkaisevan tärkeä; oli sitten kyseessä kielen opiskelun merkitys nuorelle tai soteuudistuksen valinnan vapaus kansalaiselle.