Olen ihan samaa mieltä siitä, että ihmiset ovat todella paljon mielenkiintoisempia seurattavia kuin yritykset. Taitavat somelähettiläät ovat työantajalle kullanarvoisia. He jakavat mielenkiintoisia sisältöjä, osallistuvat keskusteluun ja kohentavat samalla sekä omaa arvoaan työmarkkinoilla että yrityksen brändiä.
Samaan aikaan on aikamoinen riski rohkaista kaikkia työntekijöitä olemaan aktiivisia somessa. Toisilla kun ei ole asian vaatimaa tyylitajua eikä osaamista ollenkaan. Työntekijälähettilyys on pahimmillaan oman verkoston spämmäämistä, megafoniin huutamista kadunkulmalla.
Sosiaalisessa mediassa pitää ymmärtää kanavien väliset luonne-erot, tarjota mielenkiintoista sisältöä ja tuottaa seuraajille lisäarvoa.
Viestintäosastoilla on tätä varten kirjoitettu kasa pelisääntöjä, jotka yleensä tappavat luovuuden ja nostavat kynnyksen tehdä yhtäkään päivitystä liian korkealle. Työntekijän pitää voida olla ylpeä työstään ja työnantajastaan ennen kuin häneltä voi vaatia aktiivisuutta somessa.
Se taisi olla Social Selling -guru Sani Leino, joka sanoi minulle, että kaikki pelaa -asenne on niin kouluikäisten juttuja. Somea käyttää työssään ne, jotka osaa.
Jos minulta kysytään, niin työelämässä vaaditaan joka osa-alueella yhä enemmän tyyli- ja tilannetajua. On turha rakentaa asiantuntijabrändiä, jos sille ei löydy pohjaa tosielämästä. Toisaalta paraskin asiantuntija hukkuu keskinkertaisten joukkoon, jos omaa osaamistaan ei osaa tuoda esille. Somessa erottautumisen ja tyrkyn raja on myös veteen piirretty viiva, jota ei kannata ylittää.
Muutama vuotta sitten julkaistiin kirja ”Asiantuntija epämukavuusalueella”. Minulle jäi sieltä muistiin yksi ajatus, joka menee vapaasti muisteltuna näin: ”kyllä fiksu fiksun tunnistaa.” Se pitää kuulkaas paikkansa – niin kasvotusten kuin somessa.
Kirjoittaja on MMA:n viestintäsuunnittelija, joka edustaa työnantajaansa ihan joka kanavassa.