Ensimmäiset kokemukset myyntityöstä eivät olleet mairittelevat. Olin alakoulussa kolmannella tai neljännellä luokalla, kun sain tehtäväksi kiertää ovelta ovelle myymässä koulun omaa julkaisua. Jännitti. Jouduin todellakin kokoamaan kaiken rohkeuteni soitellakseni vieraita ovikelloja. Olin ikionnellinen jokaisesta, joka ei ovea avannut.
Kokemustani ei lainkaan parantanut eräs kohtaaminen. Pling, pling, ovikello soi.
Olin jo kääntymässä pois, kun oven avasi lukioikäinen nuorukainen, minun silmissäni jättikokoinen aikuinen mies. Esitin asiani ja olin valmistautunut jo kuulemaan ei-sanan ties monettako kertaa ja pyytämään anteeksi häiriötä. Mies otti lehden käsistäni, selasi hetken. Ojensi takaisin ja kysyi:
”Mitä sä revit siitä?”
Säikähdin! Enhän minä ollut repinyt ainuttakaan sivua irti! En muista, mitä sain änkytettyä, mutta miehen käännyttyä hakemaan rahaa, pettivät hermoni. Juoksin pakoon.
Juoksin ostohousut jalassa ollutta asiakasta pakoon.
Kyllä. Juoksin maksavaa, ostohousut jalassa ollutta asiakasta pakoon.
Tämä kokemus huomioiden oli ihme, että sittemmin päädyin puhelinmyyntiin. Ja Stockalle Keskustan leipäosastolle, jossa minut tunnettiin Leipä-Laukkasena. Vastasinhan aina puhelimeen ”Stockmann Herkku, Delikatessen, Leipä, Laukkanen, kuinka voin palvella, hur får jag betjäna er idag”.
Ruokakauppoja tuli kierrettyä useampiakin, kunnes väsyin liukuhihnan äärelle. Ruokakaupan puolella tilanne oli jo erilainen. Prospektit juoksivat minua pakoon. Kuten eräskin, joka piilotti litran olutpullon takin alle ja pisti pinkoen kassojen läpi. Myymäläpäällikölle piti myöhemmin selitellä, mitä liian hitaasti reagoineen vartijan raportin sanat tarkoittivat: ”Myyjä juoksi perään kulman taakse, enkä enää tavoittanut häntä.”
Mattoveitsi ja päähän heitetty paprika olivat kuitenkin se kuuluisa viimeinen pisara. Päätin hakea siistiin sisätyöhön. Aloin opiskella ohjelmointia. Siisti sisätyö odotti.
Ja kas kummaa. Se se vasta outoa olikin! Muistan ensimmäiset kahvitauot, sen jännityksen, huolen tai jopa pelon, että miksi ihmeessä näitä vanhempia tekijöitä ei jännitä, että jäädään kiinni, kun kahvitauko on kestänyt jo 12 minuuttia!
Jälkikäteen ajatellen kaikki tapahtuu aina yllättävän nopeasti. Tässä tapauksessa yllättävän nopeasti koodaaminen muodosti enää pienen osan työnkuvaani. Aloin olla yhä useammin työnjohtotehtävissä, projektijohdossa ja asiakastapaamisissa määrittelyn merkeissä.
Minut raahattiin paikalle, kun tarvittiin sosiaalisesti taitava, diplomaattinen ja ratkaisukeskeinen ihminen.
Käytännössä minut raahattiin paikalle aina silloin, kun kyseessä oli projekti tai asiakkuus, joka oli mennyt metsään ja paikalle tarvittiin sosiaalisesti taitava, diplomaattinen ja ratkaisukeskeinen ihminen. Sellainen, joka kykeni löytämään pienimmän yhteisen nimittäjän, muodostamaan kompromissin ja suunnistamaan sopimusvelvoitteiden ja toimitusehtojen viidakossa.
Kun nykyinen työnantajani, Otaverkko Oy:n tilanne vaati, tuli minusta IT-ulkoistusten, palvelin-, konesali- ja tietoliikennepalveluiden tuotannon johtajan lisäksi myynnin johtaja. Otin merkittävimpiä nykyasiakkuuksia vastuulleni ja aloin käydä uusasiakastapaamisissa.
Kipuilin ja pitkään. Enhän minä ole koskaan ollut minkään sortin myyjä! En ainakaan B2B-skenessä. Minä? En todellakaan. Myyjäthän ovat niitä, jotka lupailevat, eivät lunasta, puhuvat pyörryksiin, luukuttavat, eivätkä päästä otteestaan.
Kunnes koitti eräs ilta. Sitä oli edeltänyt viikko erilaisia keskusteluita alaisuudessani työskennelleen myyjän kanssa. Ihmisen, jota en arvostanut pelkästään myyjänä, vaan myös työntekijänä ja… No, ihmisenä ylipäätään. Sellaisen, jota katson ylöspäin. Kuvaannollisesti, vaikka on hän minua viisi milliä pidempi fyysisestikin.
Pohjimmiltaan me kaikki olemme myyjiä.
Sinä iltana tajusin, että olen ollut myyjä koko ikäni. Etenkin niinä hetkinä, kun olen kokenut olevani myynnistä kaikkein kauimpana. Loputtomilta tuntuneissa neuvotteluissa eri projekteissa. Tiukoissa tilanteissa, kun olen vakuuttanut ihmisiä organisaatio- ja järjestelmäuudistusten välttämättömyydestä. Aina silloin kun olen etsinyt ratkaisuja ongelmiin, joiden olemassaolosta kaikki eivät ole olleet edes tietoisia.
Kyllä, pohjimmiltaan me kaikki olemme myyjiä. Aivan kaikki. Jos olen urani aikana jotain oppinut niin sen, että myynnissä kyse on yhteisen tavoitteen saavuttamisesta kaikkien osapuolten kesken. Siinä on kyse todellisuuden sanoittamisesta, ratkaisujen ja yhteisen nimittäjän löytämisestä. Siinä on kyse vuorovaikutuksesta ja ihmisiin vaikuttamisesta. Eipä tuo muulta kuulosta kuin työelämältä.
Blogin kirjoittaja Lenni Laukkanen on juoksija, pyöräilijä ja seikkailija. Vaikka taustaltaan hän onkin itseään kauan etsinyt hanslankari ja koodari, vei hänen uransa lopulta ammattijohtajaksi. Lennillä on vahva missio kehittää suomalaista johtamista ja IT-alan etiikkaa, vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. Näiden varaan toimintansa pohjaa myös IT-ulkoistuksia asiantuntijaorganisaatioille ja moderneja sovelluskehitysympäristöjä ohjelmistotaloille palveluna tuottava Otaverkko Oy, jossa Lenni työskentelee varatoimitusjohtajana.
Lenni on kirjoittanut meille kolmen blogin sarjan, jonka osat julkaisemme parin viikon välein syksyn aikana.
